-->

2018/02/07

25 VUODEN KRIISI

Nyt mulla on lähiaikoina ollut selkeästi 25-vuotiaan kriisi johon liittyy vahvasti fiilis nimeltä epäonnistunut. Tuo fiilis, joka on varmasti useallekin tuttu. Vaikka kirjoitankin blogiin pääasiassa positiivisia asioita elämästäni, niin välillä on hyvä avata mitä mun pään sisällä liikkuu silloin huonoina päivinä. Haluan ikuisena suorittajana onnistua jokaisessa tavoitteessani tai tehtävässäni ja jos epäonnistun, niin sitten haukun itseäni ja tunnen itseni maailman typerimmäksi. Vaikka itsevarmuuteni on jo noussut huikeasti viime vuosina, välillä pahempi puoli itsestäni koittaa musertaa sitä kaikilla typerillä ajatuksilla.

19-vuotiaana muistan, että olen ollut jotenkin ylpeä elämäntilanteestani. Olin juuri ostanut oman asunnon, kävin koulua, mulla oli seuraava koulupaikka tiedossa ja kaksi työpaikkaa. Nyt taas 25-vuotiaana tunnen jotenkin heti olevani epäonnistunut, kun tulevaisuuden suunnitelmat on edelleenkin isona pyöreänä nollana ja elämässä ei ole yhtä paljon meneillään, kuin tuolloin 19-vuotiaana. Ajatuksissani pyörii useasti, että olen epäonnistunut, koska olen "turhaan" istunut siellä koulunpenkillä kuusi vuotta. En nyt tietystikään tarkoita, että nuo koulunkäynnit olisivat olleet täysin turhia, päinvastoin olen saanut molemmista kouluista hyviä oppeja ja kokemuksia. Haluaisin kuitenkin päästä vaan tekemään töitä, mutta tunnen epäonnistuvani kun en saanutkaan töitä omalta alaltani. Myöskin tällaisella pikkukylällä asustelu saa jotenkin tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi, olisiko minun tähän mennessä kuulunut jo saavuttaa jotain suurempaa ja olla jossain tuolla isommassa kaupungissa tekemässä kädet täynnä erilaisia bisneksiä? (Tiedän, että mahdollisuudet oman alan töihin olisivat suuremmat isommissa kaupungeissa, mutta en ole siitäkään varma, missä haluaisin tulevaisuudessa asua, koska suurinosa elämästäni on kuitenkin tällä hetkellä täällä pikkukylässä..)

Olen itselleni se pahin vihollinen. Juurikin se, joka kertoo että olen epäonnistunut, jos en ole onnistunut jossain tavoitteessa. Olen myös ollut hiukan kärsimätön ja sellainen, joka kyllästyy nopeasti yhteen ja samaan asiaan. Tavoitteet ja haaveet ovat tietysti vaihtuneet välillä useastikin, mutta haluaisin onnistua aivan kaikessa mitä elämässäni suunnittelenkaan. En ole myöskään ollut ikinä kovinkaan fiksu, joten koulunpenkillä istuminen ei ole aina ollut mikään helpoin vaihtoehto, koska en jaksa keskittyä pelkkään lukemiseen ja olemiseen. Epäonnistumisen fiilis tulee myös siitä, etten ole koskaan ollut missään paras, vaan aina sellainen keskivertosuorittaja.

Kouluun lähtö siis tuntuisi aika kauhisttuttavalta ajatukselta. Haaveammattejahan mulla kyllä on, mm. radiojuontaja, luokanopettaja, rikostutkija, lehdentoimittaja/kirjailija, vaatesuunnittelija, kiinteistönvälittäjä jne. Mutta en uskalla oikeastaan hakea mihinkään kouluun, koska muistan miten uuvuttavia nuo kouluvuodet olivat, kun sai juosta työn ja koulun välissä ja rimaa hipoen vielä suorittaa kaikki kouluun liittyvät tehtävät, että pääsit jonkun kurssin läpi. En myöskään haluaisi hukata enää aikaani "turhaan" opiskeluun, mitä jos haen johonkin kouluun ja totean taas, että en halua tehdä alan töitä tai niitä ei ole tarjolla sitten kun valmistun? Tunnen myös itseni jo vähän vanhaksi, jos lähtisin johonkin yliopistoon niin valmistuisin sieltä aikaistaan 31-vuotiaana..

Olen aina jotenkin haaveillut suuria ja erikoisia juttuja, en niinkään mitään normaalia. Nyt kuitenkin alkaa jo toivomaan, että tasapaino löytyisi elämään edes hetkeksi ja saisi keskittyä vain työntekoon ja omiin harrastuksiinsa. Vaikka tunnenkin välillä olevani epäonnistunut ja hukassa elämän suhteen, niin silti olen tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseeni, jossa saan olla kivassa työpaikassa ja vapaa-ajalla saan keskittyä bloggailuun ja matkusteluun. Tänä vuonna ehkä vaan sivuutan kaikki paineet ja yritän vaan keskittyä päivä kerralla elämiseen ja oppia nauttimaan. Ehkä jonain päivänä tiedän sitten, mihin päin suuntaan tulevaisuudessa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti